Topenginleija

Olen pitkästä aikaa liikkeellä Kustavin pohjoisosissa ja päätän käydä katsomassa mitä kuuluu Topenginleian suojelualueelle. Mikään ei näytä muuttuneen, kilpikaarnahaavat seisovat paikallaan korkeammalla niemekkeellä nevan laidalla. Märkä lepikko vain on entistä vaikeakulkuisempi ristiin rastiin kaatuneiden runkojen takia. Myöskään suojelualueen lähiympäristössä ei näy suurempia mullistuksia.

Olen tottunut kulkemaan alueelle sen pohjoispäästä. Autolla ajetaan ensin Kustavin Itätalo -nimisen talonpoikaiskartanon ohi. Itätalon maat ovat ymmärtääkseni Topenginleian lähinaapuri ja siksi on myös kiinnostavaa tietää, millaista yritystoimintaa Itätalossa mahdollisesti on kehitteillä. Netistä selviää, että entinen omistaja on jakanut yrityksen osakkuuksiksi, joista muutama vielä olisi vapaana. Kesällä Itätalossa on järjestetty pieni kesätapahtuma, muu toiminta on vielä kehitteillä. Pihalla näkyy nytkin muutama auto.

Auton saa soratien viereen kalliolle, ja siitä alkaakin rämpiminen märässä lepikossa. Ojissa on nyt heinäkuussakin paljon vettä, ja vanhat ylitysriu’ut ovat epäluotettavan näköisiä. Topenginleian rauhaa tuskin kukaan satunnainen retkeilijä arvaa lähteä rikkomaan ainakaan täältäpäin lähestyttäessä!

Vihdoin pääsen kohoamaan kallioisemmalle maaperälle, ja käyn tervehtimässä vanhoja kilpikaarnaisia haapoja, joita vastaavia en tiedä muualta. Retkeilen vielä jonkin matkan mäntykangasta ja laskeudun alas auringossa kylpevän nevan laidalle. Suovehkan marjat ovat vielä vihreitä, karpalon ohuet varret luikertelevat mättäiden päällä, muutama raatteen lehti näkyy siellä täällä. Koska olen kuullut tarinoita Topenginleian upottavuudesta ja arvaamattomuudesta, en lähde puiden juurelta kauemmas kasveja tunnistamaan.

Autossa huomaan kaksi muistoksi mukaan tarttunutta punkkia. Saaristossa retkeilevänä minulla on onneksi punkkipihdit mukanani koko kesäkauden ja nyppään otukset heti pois iholtani. Kymmenen kilometrin päässä yhdyn jo erittäin vilkkaaseen Kustavintien kesäliikenteeseen.

Leena Pylkkö